Artturi Korpipää ponnahti haudan reunalta, jossa hän istui, ketterästi pystyyn. Sitten hän katsoi savisia saappaitaan ja paikatuita housujaan ikäänkuin olisi häpeillyt niiden kehnoutta.
"Hyvää iltaa!"
"Iltaa!"
He puristivat toistensa kättä; tämän he tekivät lämpimästi, mutta samalla nopeasti ja häpeillen, niinkuin näytti, ikäänkuin tämä luonnollinen toimitus olisi ollut jotenkin tarpeeton, jopa sopimatonkin.
"Täällä sinä taas kyhnit synkkänä ja harmaana niinkuin hautausmaan personoitunut sielu. Tuskin seurasta huolit?" Sisko virkkoi pehmein äänin. Mies heilautti lapiotaan huolettoman keveästi, mutta näytti kuitenkin siltä, kuin naisen sanat olisivat jollakin tavalla yllättäneet hänet. Hetkisen hän rimpuili vapautuakseen näkymättömästä, sisäisestä painolastistaan huoahtaen sitten keventyneesti: "Päinvastoin, tuntuu kuin olisi jo kulunut vuosikausia naimisiinmenostasi; melkein ilostuin nähdessäni sinut." Ja iloinen yllätys näytti todellakin värittävän miehen kasvot oudolla hehkulla. Siskolta ei varmaankaan jäänyt huomaamatta tämä hänen veljensä sisäinen hämmennys.
"Vai melkein, etköhän nyt hiukan liioitellut?"
"No, olisiko se mikään ihme; tällainen yksinäinen miehenturilas? Äskenkin elin uponneena synkkien ajatusteni mujuihin."
"Oh, vieläkö sinua vaivaa sama tauti?"
"Yhä; en kykene vapautumaan penikkataudistani lainkaan. Se kuuluu nähtävästi pysyväisenä osana luontooni. Olen mahdoton!"
"Sitä sinä olet. Hajotat elämäsi hedelmättömällä itsesi erittelyllä sen sijaan että eläisit sen. Kiivastun, kun sitä vain ajattelenkin. Tahtoisin näytellä pientä pedagogia ja opastaa sinua. Hyvä veli, katso todellisuutta ympärilläsi, antaudu sille ja unohda oma itsesi. Silloin löydät ehkä kaiken sen, mitä nyt etsit turhaan itsestäsi, löydät tyydytyksen ja rauhan."
"Älä huoli, siskoseni, näethän, että minä olen nyt tyytyväinen."
He katsahtivat toisiinsa hymyillen; oli todella ihmeellistä olla taas kahden. Hehän olivat kuin yksi, tajusivat toisensa niin hyvin, melkein sanoitta. Toisinaan Sisko kuvitteli, että heidän sisimmässään soi sama laulu, jota he kuuntelivat ja tulkitsivat omalla tavallaan. Mutta kun he pysyivät ääneti, eivätkä yrittäneetkään puhua, silloin heidän laulunsa sointuivat ilman muuta yhteen, ja he vain ihmettelivät, kuinka saattoi löytyä kaksi niin samankaltaista ihmislasta.
"Minulla on sinulle taas paljon puhumista." mies sanoi.
"Niinkö?" Sisko kävi omituisesti hämilleen, eikä hän näyttänyt keksivän mitään sanottavaa. Tällöin hän teki tuon naissukupuolelle niin luonteenomaisen eleen: hän ikäänkuin vapautti itsensä kiusallisesta taakastaan muutamilla kärsimättömillä ilmauksilla, olkapäänsä puistauksella ja suunsa hullunkurisella nyrpistyksellä. Kaikki tämä tapahtui niin luontevasti ja niin lapsekkaan oikullisesti, että mies ei voinut muuta kuin hymyillä. "Oi Eeva!" Hän ajatteli. Kuinka suloiselta saattaa naisen kärsimätönkin nyrpistys näyttää.
"Tahdon todella kiusata sinua paljon tänä iltana. En kykene selviytymään sisäisistä vaikeuksistani ennenkuin pengon niitä ja paljastan ne vieraille silmille. Tarvitsen rippi-isän suoraan sanoen. Sinä saat olla minun ripittäjäni, sisko pieni. Tämä kuitenkin on ehkä liian juhlallinen paikka, sinulle nimittäin, minulle taas arkisista arkisin, työmaani, peltoni vain."
Veli otti lapionsa ja vei sen harmaaseinäisen, taitekattoisen ruumishuoneen alle, muutamien vihertävien heinäpehkojen kätköön. Sitten he lähtivät hiljakseen astuskelemaan miehen kotia kohden. Illan äänetön kuulto valui heidän sieluihinsa outona rauhana. Se oli niinkuin eläväksi tekevä, leppoisasti puheleva, viihdyttävä henki, joka näytti maailman puhtaana ja hyvänä ja ihmiset läheisinä ja ystävällisinä. Kaikki tapahtuva sai luonnollisen selityksensä, koko olevaisuudessa ei ollut mitään hämärää, eikä mitään pelottavaa. Suuri rakkauden henki puhui, ja he kuuntelivat sen ääntä itsessään. Silloin he käsittivät olevansa kaksi ihmislasta, joiden oli määrä auttaa toinen toistansa. Eivätkä he hävenneet tätä outoa kutsumustaan, joka selkeni heille kesäillan sinertävästä hämystä mystillisenä ilmestyksenä, mutta sittenkin niin puhtaana ja kirkkaana, että he omaksuivat sen ilman muuta ja antoivat sen valua hedelmöittävänä virtana vavahtavaan sieluunsa. He tajusivat olevansa kaksi ja kuitenkin yksi, niinkuin virta, jossa sama vuolle kiidättää tuhansia pikku kuplia.
Mies puheli hieman kankeasti, ikäänkuin kaikki, mitä hän sanoi, olisi selkiytynyt raskaista sumupilvistä, jonkinlaisesta ajatusten hämärästä alkukaaoksesta. Mutta kun lauseet loppujen lopuksi purkautuivat esiin, olivat ne huolellisesti valmisteltuja, jäsenneltyjä ja ositeltuja. Tuo vaivalloinen ponnistautuminen syvyyksistä ylös puhtaisiin muotoihin oli nähtävästi hänen luonteenlaadulleen perin oleellista. Ei kuitenkaan voinut pitää tätä pyrkimystä selkeisiin ajatuksiin minään väsyttävänä, kuivana tai uuvuttavan tieteellisenä käsiteselvittelynä, päinvastoin kaikki mitä hän sanoi oli erinomaisen kiihottavaa ja tunteisiin vetoavaa. Alkuvoimaiset mielikuvat ympäröivät hänen sanojaan, hehkuttivat niitä, tekivät niistä nautittavaa kuultavaa. Alituisesti sai sen vaikutelman, että nyt juuri näki miehen sieluun, mutta jo seuraavassa hetkessä tämä vaikutelma kaikkosi toisen tieltä: nyt vasta sinne muka näkikin. Tätä jatkui tuokio tuokiolta, kunnes oppi epäilemään omaa havaintokykyään, ja vihdoin, ainakin jos oli suora itseään kohtaan, tunnusti, ettei todellisuudessa tiennyt mitään miehen pohjimmaisesta olemuksesta. Hänen sisimmässään ei näyttänyt olevan laisinkaan selkiintyneitä muotoja, ei mitään kivettyneitä ajatuskanavia eikä tavanomaisia mieltämistottumuksia. Kaikki putkahti esiin samasta häälyvästä alkukaaoksesta, tuosta kiihkeästä, kuluttavasta tulimerestä, joka kokonaisuudessaan tuntui olevan jotakin lakkaamatonta etsintää, intohimoista hapuilua ylös sinisiin korkeuksiin. Silloin tällöin paljastui näiden alituisten ailahteluiden ja liikehtimisten pohjalta terävä kysymys: "Miksi?" Tämä sana näytti piilevän miehen kaikkien ajatusten, kaikkien puheiden ja kaikkien toimintojen takana julmana ja repivänä vaatimuksena. Se oli hurjistunut demooni, joka vyörytteli sekavia ajatusröykkiöitä villillä raivolla hakien turhaan selvitystä omalle itselleen.
Naisen puhelu oli taas luonteeltaan rauhallisempaa, vähemmän syvällistä, mutta enemmän konkreettista ja todelliselle elämälle uskollisempaa. Usein se muuttui kepeästi hyppelehtiväksi, joskus pirteäksi, vieläpä silloin tällöin laulavaksikin, niinkuin tuuli, joka kesäisenä päivänä lehahtaa yli kukkameren tuoksuvana ja onnekkaana. Sen näennäisen huolettomuuden alla piili aika annos käytännöllistä järkeä, ja sen ilottelevan sävyn läpi kuulsi teräväsilmäinen tarkkailija, joka kyllä näki elämän vakavuuden, vaikka halusikin esittää kaikki hupaisesti ja nurin niskoin, ikäänkuin auringon paisteen kirkastamana.
Helposti oivalsi, että sekä mies että nainen olivat lukeneet muutakin kuin Kansakoulujen Raamatunhistorian ja Lutherin Vähän Katekismuksen. Hehän kuuluivatkin aikakauteen, jolloin oppineen henkilön tapasi milteipä useammin pelloilta ja konepajoista kuin virkamiesten tunkkaantuneilta lepotuoleilta. Tosin niin sanotut kansanromaanit vieläkin erottivat jyrkästi toisistaan talonpojan ja herran, työmiehen ja oppineen, unohtaen, että pääoma oli enää milteipä ainoa seinä, joka edes osapuilleen erotti nämä luokat toisistaan. Lieneekö sitten johtunut kirjantekijäin omasta henkisestä kyvyttömyydestä, vai vain heihin istutetuista piintyneistä ajatustottumuksista, totta joka tapauksessa on, että he yhä edelleen kuvasivat "kansanmiehen" auttamattoman typeräksi pökkelöpääksi ja "herran" erinomaisen hienostuneeksi "sivistyneeksi", jonka hengen jaloutta ja huimaavaa lentoa korkeuksiin he kylläkin – lukijain sanomattomaksi mielipahaksi – tyytyivät kuvailemaan väsyttävän pitkällä rimpsulla moderneja kirjannimiä. Totta puhuen sattui kyllä joskus, vaikkakin perin harvoin, niinkin ihmeellisesti, että joku nuori huimapää uskalsi sijoittaa torppari-, talonpoika- ja työmiessankareihinsa, jopa piikaflikkoihinsa hiukkasen sitä "sielua", eräänlaista inhimillisyyden kermakerrosta, joka tähän saakka oli totuttu monopolisoimaan pelkästään yläluokan yksinomaisuudeksi, mutta silloin kirjanoppineet hymyilivät ylimielisesti, ja huomauttivat kuivin huulin, että tekijä oli idealisoinut todellisuutta ja marssittanut näyttämölle epäaitoja ihmistyyppejä. He unohtivat kokonaan, että vuosisatojen kuluessa tapahtuneen vitkallisen niveltymisen ohella oli tapahtunut myös ainakin yhtä huomattava henkinen tasoittuminen, jota älykkäimmätkään heistä eivät voineet kieltää, vielä vähemmän pysähdyttää. Maailmansodan jälkeinen talonpoika ei ollut enää henkiseltä olemukseltaan feodaalinen maaorja, eikä tehdastyömies James Wattin aikainen maahan poljettu puoli-ihminen. Tämän päivänselvän totuuden kirjanoppineet perin mielellään pimittivät ylevään sanahelinään kansakunnan Sven Dufva-maisista arvoista, taikka sen Saarijärven Paavoa muistuttavasta sisukkaasta alistumis- ja kärsimiskyvystä, mutta ikävä kyllä, tiesi "kansa" itse oman todellisen arvonsa paljoa monipuolisemmin ja täydellisemmin. Päivä päivältä kasvoi sen itsekunnioitus, ja tämä alituisesti voimistuva omanarvontunto kuohutti sen henkistä olemusta niinkuin lakkaamatta kytevä, purkaustaan odotteleva tulivuori. Todella viisaat eivät voineet kieltää, että eräs historian "suurista vallankumouksista" teki tuloaan.
Johtui kenties illasta, kentiespä vain siitä salatusta haikeudesta, jota siskon miehelään meno oli molemmissa herättänyt, että he nyt tuon tuostakin palasivat yhteiseen lapsuuteensa. Helppo oli todeta, että mies muisteli menneitä päiviä jonkinlaisena kadotettuna onnen aikana, idyllisenä episodina, joka oli ja meni eikä enää koskaan palaa. Hänen silmiinsä valahti lämmin hohde, ja yht’äkkiä hän sanoi miltei hartaana: "Merkillistä, mitenkä värikkäältä mennyt aika muistuukaan, ja kuitenkin se oli yksinkertaistakin yksinkertaisempaa."
"Hui hai! Meidän iällämme ei saa vielä etsiä onnea menneisyydestä; se etuoikeus kuuluu jo taistelunsa taistelleille."
"Tiedän – mutta sittenkin. ." Miehen silmistä katosi haaveksiva ilme, ja niihin tuli jotakin kuumeista ja kovaa. Hän tuijotti suoraan eteensä, nii kuin hän olisi lukenut sanottavansa edessään riippuvasta näkymättömästä taulusta.
"Ehkäpä olen raukka, ehkä vain jotenkin henkisesti vajavainen. Nyt, tällä hetkellä, sinun välittömässä läheisyydessäsi, häpeän itseäni, mutta minä tiedän myös, että heti kun olet häipynyt, vajoan entiseen tylsyyteeni. Tyhjyys ikäänkuin lumoaa minut; se humisee veressäni uuvuttavina sointuina, se ympäröi minut harmailla, läpipääsemättömillä seiteillä, olen kuin elävältä haudattu. Silloin en enää häpeä itseäni, en kerrassaan kiinnitä itseeni mitään huomiota, enpä edes ympäristöönikään. Kaikki minussa ja kaikki ympäristössäni on yhtä merkityksetöntä ja yhtä vähäpätöistä. En toivo enää mitään enkä usko mihinkään. Koko inhimillinen elämä näyttäytyy minulle unena, joka häipyy ja katoaa, jos sitä rupeaa erittelemään. En tunne iloa, en surua, en onnea, en onnettomuutta. Tajuan vain jo ammoin kuolleitten sukupolvien raskaan väsymyksen valuvan hiljaa vereeni. Näen ihmislasten kulkevan polvesta polveen samaa okaista polkua kehdosta hamaan hautaan saakka, yhä vain kulkevan, kuolevan, heräävän, loputtomasti, enkä minä jaksa enää edes ihmetellä. Atavistinen väsymys raskauttaa sieluani."
"Mutta Artturi hyvä, puhutko sinä ihan tosissasi? Onko tämä kaunis, selkeä ilta hämännyt järkevät aivosi?" Sisko katsahti veljeään hiukkasen oudoksuen, ikäänkuin olisi ollut sopimatonta puhua tuollaisessa äänilajissa. Häntä nolotti näin vakava sävy, mutta samalla hän oli tietoinen miehen sanojen kauhistavasta merkityksestä, ja niiden raskas todellisuus painosti häntä. Hän tajusi, että veli ei ollut enää mikään itsekäs poikanulikka, joka toi huoliaan esiin pelkästä turhamaisuudesta ja joutavasta säälintavoittelusta, vaan että hänellä oli todellinen hätä. Mutta juuri tämä totuuspitoisuus, joka teki mahdottomaksi asioiden kevyen käsittelyn, pelotti häntä. Hänen eteensä aukeni hämärä, ammottava kuilu, jonka pimeyteen hänen oli pakko tutustua kammostaan huolimatta. Hän tahtoi tehdä sen, sillä hän rakasti veljeään, vaikka hänestä samalla tuntuikin melkein häpeälliseltä, että veli niin avomielisesti paljasti sisimpänsä hänelle, ikäänkuin hän olisi ollut lääkäri, jonka tulee kaikki vammat parantaa. Veli oli niin läheinen ja kuitenkin niin kaukainen, veli oli niin tuttu ja kuitenkin niin vieras, kuinka osaisi häneen suhtautua.
Hetkisen he kulkivat ääneti. Leivonen lauloi ja lauloi, ja sen helähtävä ääni hyppelehti ilman laidasta toiseen, oli siellä ja täällä täyttäen koko avaruuden riemukkaalla elämällään.
"Oletko koskaan ajatellut, miksi leivonen noin laulaa?" Sisko kysyi melkein kuin itsekseen. "Onko senkin soitto suruista tehty niinkuin ihmisenkin, vai livertääkö se olemassaolonsa kepeästä päivänpaisteesta?"
Mies ei vastannut. Hän vain käveli eteenpäin silmissään sama kuumeinen tuijotus. Ehkäpä hän ei lainkaan kuullut naisen puhetta. "Artturi " huudahti Sisko miltei hätäisesti. Mies katsahti häneen ja hymyili. "Älä välitä minusta!" hän sanoi. "En ole oikein tolallani, olen kuin humaltunut keväästä ja auringosta, ja nyt tulee kohmelo. Päässäni humisee vyöry asioita ja kuvia menneestä ajasta, tuosta eletystä vaiheesta, jonka kanssa minulla ei pitäisi olla enää muuta yhteyttä kuin se, minkä syyn ja seurauksen laki minulle välttämättömyyden pakolla asettaa. Mutta en voi tahdostani huolimatta ohjata ajatuskulkuani. Olen ehkä puhdistuksen tarpeessa, enkä kykene vapautumaan painolastistani muuta kuin vähin erin, hiellä ja vaivalla."
Variskin vaakkui kuusen latvuksessa, ja sen ääni särähti ilmassa repivänä ja raakana niinkuin koiran haukunta hautausmaalla. Mies jatkoi: "Näin sinun läheisyydessäsi tunnen aina oman elämäni vaatimuksen olemassaoloon ja täydellistymiseen. Se pakottaa minut tekemään tiliä itsestäni. Olen kuin tuhlaajapoika, joka antautuu katuvana isänsä jalkoihin. Tiedän, että minullakin on leiviskä hoidettavana, mutta olen sen maahan kaivanut ja unohtanut. Sinä ahdistat minut etsimään sitä hätäisenä ja epätoivoisena. En vain tiedä, tulenko sitä enää milloinkaan löytämään. Palan samasta näännyttävästä ikävästä kuin lukemattomia kertoja nuoruudessanikin. En osaa sanoa mitä ikävöin – ehkäpä vain illuusiota, taivasta, mihin pyrkiä, päämäärää, jota tavoitella. Muistathan minut kehitysvaiheestani, murrosajoiltani? Silloin vaeltelin päiväkausia metsissä ilman vähäisintäkään ymmärrettävää syytä. En tajunnut itseäni; hämärät, vastustamattomat voimat olivat temmanneet minut mukaansa. Nyt saatan jo paremmin ymmärtää silloisen tilani. Ehkäpä en etsinytkään mitään; luultavampaa on, että pakenin vain omaa itseäni, omaa sisäistä hätääni, tuota kammottavaa, atavistista ikävää, joka huokaili minussa niinkuin alkumetsien pelokas, villinä harhaileva henki. Hain vastausta kysymyksiin, joihin ei vastausta ole, revin sieluani karkein apinakäsin, enkä saanut sitä enää eläväksi."
Illan kuulas kirkkaus valahti miehen sanojen ylle, eivätkä ne enää tuntuneet yhtä hämäriltä kuin vielä äsken; nainen käsitti hänet. Nyt he jo saapuivatkin lapsuudenkotinsa lähettyville. Joitakin kuukausia sitten he olivat asuneet täällä yhdessä. Melkein odottamatta oli tullut suuri muutos: sisko oli mennyt miehelään, ja veli oli jäänyt yksinään viljelemään pienoista kotitaloaan. Sekä maan, jota hän hoiti, että ammatin, jota hän siinä ohessa harjoitti, hän oli perinyt onnettomalta, synkkämieliseltä ja lopulta juoppouteenkin vajonneelta isältään. Veräjällä he molemmat pysähtyivät. Kerta he taasen lähestyivät kotitaloaan kahden niinkuin monen monta kertaa ennenkin. Tämä tietoisuus painoi heidän olemukseensa tuon hieman liian juhlallisen, kentiespä liian hartaankin sävyn.
Nainen nojautui kallellaan olevaan veräjäpaaluun ikäänkuin olisi hakenut tukea siitä. Oli aivan käsittämätöntä, mitenkä tuo pienoinen mökkirähjä sameine ikkunoineen voi häneen niin vaikuttaa. Ja kuitenkin hän oli ollut poissa siitä vasta muutamia kuukausia. Voi aivan selvään erottaa, että hänen rintansa kohoili tavallista kiihkeämpänä, niinkuin hän olisi halunnut vetää keuhkoihinsa mahdollisimman paljon ja mahdollisimman nopeaan sitä pyhitettyä ilmaa, jota hän oli koko nuoruutensa hengittänyt. Hänen katseensa lipui liikuttavan hellänä, liikuttavan vakavana ja – millainen ihminen olikaan! - liikuttavan nöyränä mökin mustuneilla seinillä, sen vinossa olevilla ikkunoilla, sen notkahtaneella katolla ja sen naurettavalla savupiipulla, joka muistutti harvahapsisen mummon nutturanykeröä. Hänen silmäteränsä avautuivat pehmeinä ja lempeinä ja ne näyttivät imevän tuon näyn ihastuttavaan olemukseensa, niinkuin kedon kukkanen imee teriinsä auringon värit. Ja kaiken aikaa hänen sormensa värähtelivät, niinkuin hänellä olisi ollut pakottava halu hyväillä jotakuta, puristaa jotakin käteensä, tarttua kokonaisiin avaruuksiin ja tähtisikermiin.
Mieskin katseli, mutta kuinka toisin hän sen tekikään. Hänen katseensa lipui kaiken yli viileänä, kylmänä, kentiespä hieman ivallisenakin. Hän näki, että tupa oli rappeutunut, huono, naurettava; se odotti korjaavia käsiä. Ja hän huomasi, että ulkohuoneetkin olivat ränsistyneitä, ovet rempallaan, katot rosoisia, sateiden syömiä, tuulen repimiä. Tympeää saamattomuutta ja ikävää köyhyyttä pilkisti kaikkialta. Hän tunsi varmaankin katkeran pistoksen, ehkäpä röyhkeän syytöksenkin. Ainakin hän käänsi katseensa nopeasti pois ikäänkuin olisi pelännyt tuota näkyä, joka hänen eteensä avautui, ja hänen herkkävivahteisilla kasvoillaan häilähti murheellinen varjo. "Tällainen sinä olet" huusi kartano hänelle pilkallisin äänin.
Kuinka pienoinen seikka saattaakaan kaiken muuttaa. Miehelle tämä näky oli samalla kertaa sekä syytös että velvoitus; se oli hänelle havainnollinen ilmaus hänen omasta rikkonaisesta sielustaan. Naiselle tämä näky oli muistoja elvyttävä aarreaitta; se ei asettanut hänelle enää velvollisuuksia, se ei syyttänyt, sillä se kutsui, se oli hänen kadotettu paratiisinsa.
Kuusikon katveeseen valahtivat kesäillan haipuvat varjot. Ne olivat läpikuultavia ja milteipä näkymättömiä, ja niiden hienoinen verhosto tuntui häilyvän metsässä hämärtävänä usvana, ikäänkuin jokin ylitsepurjehtiva pilvi olisi hetkiseksi himmentänyt maan allaan.
"Menemmekö sisälle vai viivymmekö vielä täällä ulkona?" Mies kysyi melkein töykeällä äänellä.
"Jäädään tänne. Illassa on jotakin lumoavaa."
Kului tuokio. Linnut sirkuttivat puissa, ja keväinen ilta täytti maan ja taivaankannen välisen avaruuden niinkuin jokin kiehtovasti haviseva henki. Sen kuiskutus oli täynnä uuvuttavaa hurmaa; ihmismielessä syttyivät riuduttavat liekit, ja hän näki asioita, jotka olivat haipuvia kuin ilmakuplat, ja kuuli ääniä, jotka kumpusivat suoraan luonnon alkulähteiltä.
"Istutaan tuohon seinän viereiselle penkereelle. Luulen, että se on kuiva, sillä sitä on aurinko hehkuttanut päivät päästään. Näethän, että se puskee nuorta, vehmasta ruohoa; pian se kasvaa myös voikukkaa, arvelen. Vielä viime syksynä siinä kukkivat tummanpunaiset neilikat. Silloin olit sinäkin kotona."
He istuutuivat vieretysten päädylle, tummaruutuisen ikkunan alle. Maa oli todellakin kuiva, ja siitä tuntui yhäkin leyhyvän auringon lämpö. Tänään olikin ollut harvinaisen kuuma päivä, niinkuin keskikesällä.
"Nythän me olemme kuin torpan ukko ja akka." Nainen sanoi katsahtaen kujeellisesti veljeensä, mutta hänen äänensä soinnahti surumielisesti.
Oli jollakin tavalla hämmentävää, että he nyt taasen istuivat näin kahden. He tunsivat itsensä ikäänkuin liian läheisiksi, tutuiksi ja verhottomiksi toistensa edessä. Kumpainenkin pelkäsi, että toinen tajusi välittömästi hänen sielunsa pienoisimmankin ailahduksen. Ja ihmissielusta löytyy paljon sellaista, mitä ei uskalla edes itse tarkkailla. Siksi he häpesivät ja olivat varuillaan; he suorastaan verhosivat itseään teennäisin sanoin ja teennäisin elein. Mutta tämä oli vain omiaan saattamaan heitä yhä täydellisemmin jännittyneen odotuksen valtaan, sillä he olivat aina ennen olleet suoria ja välittömiä. Silloin tällöin mies katsahti naiseen melkein arkaillen, ja hänen kasvoillaan häilähti avuttoman poikamainen hymy. Tämä oli heistä molemmista todella perin omituista. Heidän teki mielensä purskahtaa vapauttavaan nauruun, mutta käsittämätön hätäännys pingoitti heidän äänijänteitään, niin ettei siitäkään tullut mitään. Hämmentyneenä nainen painoi katseensa alas jääden tähyilemään nilkkojaan, ehkäpä hänenkin silmäänsä hiveli niiden viivojen sulava leikki.
"Puhuin taas tullessamme koko ajan itsestäni, eikä minulla ole muuta kuin ikävää kerrottavaa: iankaikkisesti sama monotoninen hautalaulu. Sinua varmaankin nolottaa kuunnella höpötystäni."
Nainen hymyili ilakoivasti. "Mitä huolit. Olenhan jo tottunut tilityksiisi – ja pidän niistä. Se, että joku minullekin uskoutuu, kohottaa näet itsetuntoani."
"Häpeän suulauttani, mutta en voi sille kuitenkaan mitään. Sinä olet ikäänkuin minun valoisampi, keveämpi minäni, jota ilman en tule toimeen." Mies pysähtyi. Hiljaisuus oli herkkä, niin herkkä ja uuvuttava, että se pelotti heitä, ja heistä tuntui, että tällaisen äänettömyyden halki kuuluisi ajatuskin.
"En tiedä mikä mystillinen side meitä yhdistää, mutta toisinaan aavistelen, että sinä tiedät kaiken, mitä minä ajattelen tai tunnen. Tämähän on hyvin omituista, ja usein naurankin sille sanoen: "Kaikki on vain sairaalloisen mielikuvitukseni hassutusta." Siitä huolimatta en kykene vapautumaan harhaluulostani. Aina, kun olet läheisyydessäni, tunnen inhottavaa halua penkoa mätää itsessäni, puhkoa ja repiä, ikäänkuin sinun silmäsi voisivat lievittää haavojani, niinkuin sade lievittää kuivuuttaan halkeilleen maan tuskaa."
Miehen ilme oli selittämätön. Pohjaltaan se lienee kuvastanut tuskaa, mutta kaiken yli henki nuorukaissielun harras, kaukaisuuteen pyrkivä kaipaus: maa ja taivas, tomun ikävä ikuisuuteen.
"Toisinaan olen kuvitellut suhteemme läheisyyteen johtuvan pelkästään siitä, että olemme kaksosia. Ehkäpä se olio, jonka piti syntyä yhtenä kokonaisuutena, syntyikin tähän maailmaan kahtena toisiaan kaipaavana kokonaisuutena. Eräänä hiljattaisena iltana seisoin hetkisen äitini kummun äärellä ja huomasin, että se alkoi ruohottua. Ihmeellistä kyllä, ailahti mieleni iloisesti sen nähdessäni. En ole milloinkaan erikoisemmin pitänyt hautapaasista, en kukkakummuista enkä muistovärssyistä; ihminen on maa, antaa puiden juurien imeytyä hänen lahonneeseen olemukseensa, antaa uuden elämän versoa tomusta: se on suurin kunnia vainajalle. Näin ajattelin nytkin. Kenties olin haaveellinen, kenties naurettavan lapsekas, en ymmärtänyt itseäni; ikävöin painaa pääni tuota kovettunutta multaa vasten, ikävöin silittää kädelläni nurmen silkinhienoa nukkaa.
"Silloin yht’äkkiä minut valtasi outo ahdistus; puiden hentoiset hiirenkorvat kasvoivat valtaviksi lehtihirviöiksi, pimittivät taivaan, ja niiden humu solui vereeni uuvuttavina sointuina. Tunsin itseni äärettömän pelokkaaksi, olin hukkuva, joka huomaa veljensä auttavan käden liian lyhyeksi. Sanoin kuvaamaton hätä ahdisti minua, tajusin kuolettavan selvään, että olin kadottanut jotakin omaan olemukseeni kuuluvaa, jotakin minulle perin juurin tärkeää, jota ilman en voisi tulla lainkaan toimeen. Lyykähdin polvilleni, ei, minä suistuin maahan niinkuin salaman lyömä puu, ja iskun synnyttämä tuli poltti yhäkin rintaani. Makasin liikahtamatta paikallani. En tiennyt ajan kulumisesta; kenties lojuin siinä minuutin, kenties puoli tuntia. En osannut ajatella naurettavaa asemaani: mies suullaan kumartuneella haudalla ilman aihetta, ilman vähäisintäkään tietoa oman hätänsä syistä. En osannut ajatella sitä mahdollista vaikutelmaa, minkä tällainen näky olisi herättänyt jossakin paikalle sattuneessa ohikulkijassa. En yleensä kai ajatellutkaan mitään; niinkuin tietoisuus ajasta ja paikasta oli kadonnut, niin oli kadonnut myöskin koko tiedostettu ajatuselämäni."
"Juuri silloin, kun naurettava hätäni oli suurin, silloin, kun sen polttava taakka oli musertaa minut alleen, olin kuulevinani ihmisäänen. Sanon tietoisesti "olin kuulevinani", sillä mitäpä se saattoi muutakaan olla kuin huumautuneiden aistieni harhaa. Siitä huolimatta olin sillä hetkellä, jolloin tuo pehmyt, lempeä ääni solui tajuntaani, lamaannuttavan hämmästyksen lyömä. Kuuntelin ääntä lumottuna, ja sen vieno sointu oli kuin lievittävää lääkettä tuskalleni. Tällä hetkellä minut yllätti eräänlaisen muistamisen pakko – mutta minä en muistanut mitään. Ainoa vaikutelma, joka tuntui tutulta, ja joka oli kuin viesti menneiltä päiviltä, oli tuo aisteissani soiluva ääni. Ehkä sinulla on äitisi ääni, ja ehkäpä hänen äänensä on jättänyt lapsenaivoihini muistijälkensä. Joka tapauksessa kuulemani ääni muistutti lähinnä sinun ääntäsi."
Mies pysähtyi. Hän katsoi hämillään vierellään istuvaa naista, joka näytti hiukan kärsimättömältä, hiukan yliolkaiselta, mutta sittenkin niin kuunteluun syventyneeltä. Mies piirsi kädellään ilmaan laajan kaaren, ikäänkuin olisi halunnut sanoa: Hui hai. Sitten hän jatkoi: "Tietenkin käsitin, että koko tapahtuma johtui vain hermostoni liiasta pingoittuneisuudesta. Kaikesta huolimatta en voinut sivuuttaa kohtausta kylmästi, niinkuin jotakin kärsittyä taudinoiretta. Olin tavallaan varma, että tuo ääni sanoi jonkin tiedostamattomassa tajunnassani piilevän salaisuuden. Ehkäpä tämä seikka oli räikeässä ristiriidassa minä-ihanteeni kanssa, niin että kaikki itsesäilytysvaistoni olivat tukahduttaneet sen ilmitulemisen vaatimusta. Ja kuitenkin – yhtäkkiä minä käsitin, tiesin, mitä olin menettänyt, mutta tähän tietämiseen liittyi samalla kokonainen vyyhti hämäryyttä. Omituista sekasoppaa kaikki, kuten näet – eikä sittenkään aivan mieletöntä. Nyt hymyilisin itsekin, ellen muistaisi, kuinka tärkeältä, kuinka vakavalta ja kuinka typerältä se silloin minusta tuntui. Ehkäpä minun ei pitäisi sanoa sinulle loppua. Siihen sisältyy niin paljon sellaista, minkä sekä siveellinen vaistomme että yleinen mielipide tuomitsee: käsitin, että olin menettänyt sinut. Ei, älä sano mitään, äläkä tajua minua väärin. En tietenkään tarkoita mitään luonnottomia suhteita; kaikki on paljon komplisoidumpaa, pitemmälle kehiteltyä, eteerisempää. Kun sitä selvin järjin tarkastelen, haipuu koko rakennelma ilmaan, ja minä nauran itselleni. Tiedän myöskin, että sinusta tämä kaikki tuntuu, jos mahdollista, vieläkin typerämmältä."
"Tahtonet ehkä huudahtaa: "Tietenkin olet menettänyt minut: en enää asu luonasi, mutta sehän on luonnollinen ja itsestään selvä asia." Näin yksinkertainen ei pulma kuitenkaan ole. Menetin sinun mukanasi jotakin itsestäni. Sinä olit se liekki, joka valaisit pimeyttä ympärilläni. Sinuun personoitui nuoruuteni usko hyvään ja kauniiseen; sinussa näin vakuuttavan todisteen inhimillisten pyrkimysten jumalaisesta tarkoituksesta. Sanalla sanoen: sinä olit se suuri illuusio, joka tietämättäsi täytit elämäni ja johdit sitä omaan suuntaasi. Olit symboli kaikesta siitä, mitä pidin arvokkaana, kaikesta siitä, mitä kannatti tavoitella. Kun sinä menit, tuli tyhjyys: taivas luhistui, enkä minä nähnyt enää mitään muuta kuin maan mustan synkkyyden. Tämän ihmeellisen tosiasian tajusin haudalla – vaikka oikeastaan, minä en tajunnut sitä, minä elin sen. Halki aivojeni humahti harmaa pilvi ja levisi sieltä ympärilleni avaruuteen: olin heikosti tykyttävä sydän kaikkeuden mittaamattomassa sylissä. Minussa ei liikkunut ainoakaan tunne, ei ajatus, toisin sanoen, olin elävä ruumis. Saman tilan olen kokenut sittemmin lievempänä. Ja aina tällaisen kohtauksen jälkeen tunnen itseni äärettömän onnettomaksi, äärettömän yksinäiseksi."
Miehen silmissä viipyi kiusaantunut ilme, ja hän hypisteli sormiaan hämillisesti. Nainen ei vilkaissutkaan mieheen. Hänen piirteisiinsä tuli jotakin kovaa, tarmokasta, ikäänkuin hänen olisi ollut pakko voimakkaalla tahdonponnistuksella hillitä sisäistä minäänsä. Kiinteällä, ilmeettömällä katseella hän tuijotti alas maahan, nilkkoihinsa. Kentiespä hän löysikin niiden joustavista viivoista ajatustensa kepeän solunnan. Hänen sanansa pyrkivät olemaan huolettomia, valoisia, äidillisiä.
"Katso, kuinka varjot tuossa oraspellon pinnalla ovat hennon sinertäviä. Ne tuntuvat riemuitsevan omasta läikkyvästä pehmeydestään. . No niin, mitä tuohon sinun mielikuvitukselliseen loruusi tulee, on se kylläkin eräältä tietyltä näkökannalta katsoen vakava asia. Pulman ydin on tämä: sinun hermosi ovat yksinkertaisesti piloilla, koko psyykesi on sairas. Onneton isäsi veti itsensä hirsipuuhun; ehkäpä oletkin juuri häneltä perinyt nuo raskasmielisyytesi myrkkyjuuret. Tietenkään en syytä sinua surullisesta perinnöstäsi, mutta siitä minä sinua syytän, että sinä niin silmiinpistävällä huolella vaalit sen kaikinpuolista kasvua ja menestystä. Sensijaan että tukahduttaisit mustat viettisi ylimielisellä hymähdyksellä, sinä yllytät niitä hourupäisillä kuvitelmillasi. Koko juttusi olisi naurettava, ellei se samalla olisi niin surullinen – ja niin tyypillinen kokonaiselle aikakaudelle. Maa ilman taivasta, mitä se on? Ei ainakaan ihmisten asunto. Ihmisellä on taivas sisässään, ellei hän vain ole niin raaka, että hän särkee sen omalla karkeudellaan. Elämän oma pyrkimys ylöspäin, täydellistymiseen, kukkeuteen, luo sen: anna sen vapaasti kasvaa ja kehkeytyä. Sekin vaatii rauhoitetun kasvuaikansa niinkuin sikiö, jota ei saa kosketella karkein käsin, taikka niinkuin umppu, jota ei saa mennä ennen aikojaan avaamaan. Sinä hosut ja huidot kärsimättömänä lapsena; etkö tiedä, ettei elämän kasvutapahtumaa ole lupa mielivaltaisesti jouduttaa? Kaikki te olette samaa maata, kokonainen aikakausi: te nauratte ja itkette, te ähkytte ja puhutte, ettekä huomaa – kuinka elämä pakenee teitä. Valitatte, ettei teillä ole pohjaa allanne eikä mitään varmaa, mihin nojautua. Syytätte luontoa siitä, ettei se antanut teille Jumalaa, ei taivasta, ei mitään varmaa, mihin pyrkiä. Elämän, sen ainoan, mitä teillä on, te tuhoatte hedelmättömällä repimisellänne."
"Te huudatte: "Alas Jumala, alas taivas, alas ihminen", eikä teillä ole mitään ihanteita, ei mitään illuusioita: te näette mukamas pelkän "todellisuuden". Mutta mitä on "todellisuus"; eikö tuo samainen illuusionikin ole välttämätön osanen siinä? Vai miksi on katseenne nälkäinen, miksi ovat huulenne verillä pidätetyistä nyyhkytyksistä?"
Puhuessaan nainen oli omituisesti kiihtynyt. Hänen kasvonsa hehkuivat helakkaa punaa, ja huulien mehevää elämää vasten säihkyivät hampaat kovina ja valkoisina. Melkein nöyrästi mies kysyi: "Mitä pitää minun sitten tehdä?" Nainen katsoi häntä suoraan silmiin, sitten hän jatkoi:
"Avaa tunkkaantuneen korpiluolasi ikkunat: Elät liiaksi eristettynä, omaan pieneen minuuteesi hautautuneena. Ihminen on syntynyt antamaan ja antautumaan; paikallaan hautuva ilma myrkyttää veren ja typertää järjen. Et sinäkään kaipaa muuta kuin uusia huolia, uusia tehtäviä. Jospa sinuun tarttuisi uusi tuuli ja sinua hiukan riepottaisi. Ehkäpä silloin sinunkin päässäsi syttyisi uusi haave, uusi illuusio, jota lähtisit tavoittelemaan. Olethan itse monesti kertonut minulle fiktioista, työhypoteeseista, joita tiedemies tarvitsee edetäkseen alallaan; etkö silloin voi ajatella, että illuusiokin on tällainen välttämätön, elämän itsensä asettama työhypoteesi, fiktio?"
Nainen pysähtyi hengästyneenä, ja mies katsahti häneen hymyillen – niinkuin hymyillään riehakkaalle lapselle.
"Niinpä kyllä, mutta "elämän itsensä asettama" sanot sinäkin; entäpä nyt, jos elämämme onkin jo saapunut siihen pisteeseen, ettei se enää jaksakaan sitä asettaa?"
"Mies parka, viisaudestasi huolimatta sinä et näytä lainkaan tajuavan elämän luonnetta. Jos kerran olemme saapuneet sellaiseen pisteeseen, josta puhut, niin on se samaa kuin loppu. Elämä on silloin menettänyt syvimmän sisältönsä, pyrkimyksen täydellistymiseen: sitä ei ole enää. Mutta niin kauan kuin se on, kykenee se myös synnyttämään itselleen tarpeellisen määrän illuusioita. Meidän pitää vain vapauttaa se ulkonaisista esteistä, kahleista, joita me itse taomme sille vuodesta toiseen. Sen sijaan, että miettisimme, mitä on elämä, tulee meidän elää ja toimia. Silloin pääsemme lähemmäksi kaiken olemisen salaisuutta."
Mies tarkkaili ihaillen kiihtynyttä naista, ja hän melkein unohti, että tämä oli hänen siskonsa. Juuri tuollaista tunteen paloa, tuollaista raakaa voimaa ja tuollaista uskon häikäilemätöntä varmuutta vaatii elämä niiltä, joita se käyttää hyväkseen uutta luodessaan; tämä selkeni miehelle samalla kertaa sekä ilahduttavana että surullisena tosiasiana. Omituinen hämmennys valtasi hänet, ja hän tunsi ikäänkuin kutistuvansa. Tahtomattaan hän käsitti oman sairaalloisen puutteellisuutensa: hän tiesi olevansa oman aikakautensa säälittävä lapsi ilman maata ja taivasta, ilman tukea ja turvaa, katoava kipuna ajan äärettömässä erämaassa. Hädässään hän haki pelastusta, hosui ja huusi. Mistä? Eihän ollut mitään kiintokohtaa, ei mitään, mistä lähteä. Elämän oma ekspansiovoima synnytti häneen raatelevan intohimon saada aikaan jotakin uutta, mutta sekin raukeni tyhjyyteen taikka muuttui helvetiksi, sillä mitäpä tästä pyrkimyksestä oli apua, ellei siihen liittynyt hurmaantuneen maailmanparantajan uskoa, tuota sädehtivää, kaikki voittavaa toivoa, joka halkoo pimeyttä uranaukaisijan tiellä ja luo viihdyttävää lämpöä kolkkoihin maisemiin.
Mies syventyi ajatuksiinsa, eikä hän enää muistanut kumppaniaan. Kului ehkä pitkäkin aika, mutta yht’äkkiä hänet havahdutti naisen kujeellinen huudahdus: "Katsohan minua tarkkaan! Näetkö mitään erikoista?" Ilmeisesti hän tahtoi tehdä kysymyksensä pentumaisella herttaisuudella keventääkseen jännitystä. Mies oli kuitenkin huomaavinaan, että hän punastui, ja että hänen ilmeisiinsä tuli jotakin kainoa arkailua. "Pitäisikö näkyä?" Hän kysyi. Samassa hän oivalsi, mitä nainen tarkoitti, ja hän nousi äkisti ylös. Mutta nainen istui penkereellä nuorena ja kukoistavana niinkuin elämä itse; hän oli terve ja rehevä, jossakin hänen ruumiinsa uumenissa kehkeytyi par’aikaa uusi elämä.
"Miehesi on varmaan onnellinen."
"On."
"Ja sinä?"
"Niin minäkin."
Naisen katseen kepeä välke muuttui joksikin käsittämättömäksi tummuudeksi. Miehestä tuntui, kuin olisi hän katsellut syksyistä yötaivasta – ja yht’äkkiä lensi tuon taivaan alla pelokas, valkosiipinen lintu.
"Sinun tulee vilu", mies sanoi ja laski katseensa alas.
Etusivu
